Veljeni on kuollut. Löydettiin menehtyneenä asunnostaan lauantai-iltana. Poliisit tekivät löydön. Kuolinsyy ei vielä tiedossa, epäillään äkillistä sairauskohtausta. Tapahtuneeseen ei liity rikosta.
Uskomatonta, että teksti kuvailee veljeni viimeistä kohtaloa, aivan kuin lukisi jonkin aviisin uutispalstaa. 32-vuotias hädin tuskin elämänsä kynnystä ylittänyt mies on poistunut keskuudestamme.
Elämä on kuin lottokone, koskaan ei tiedä mitä se seuraavaksi arpoo. Meidän perheemme veikkaustositteeseen ei ole osunut edes lisäosumia edellisen vuoden aikana.
Kohtalon koura on koetellut perhettämme rajulla kädellä, vuosi sitten lähti äiti, nyt veli. Juuri kun olin äitini kuoleman jälkeen saamassa elämäni raunioita restauroitua, se romuttui uudelleen.
Olen taas sen saman pitkän ja pimeän tunnelin alussa, jossa olin viime vuonnakin. Hain tänään jälleen viikon sairauslomaa lähiomaiseni kuoleman vuoksi.
Nyt kaikki tapahtui yllättäen ja nopeasti, sen vuoksi veljeni kuolemaa on vaikeampi käsittää kuin äitini. Toisaalta veljeni kuolemaa ei edeltänyt samanlainen henkisesti raskas parin kuukauden tukijakso, kaikki kävi äkkiä.
Oloni on synkkä kuin taivas ukkosella. Eteenpäin meneminen tuntuu raskaalta, toisinaan jopa turhalta. Välillä koen olevani yksinäinen, vaikka rinnallani tarpoo yhä rakkaita ihmisiä. Toisinaan en edes kaipaa seuraa, haluan olla vain ajatuksieni kanssa.
Äitini ja veljeni olivat minulle tärkeitä henkilöitä, äitini paapoi poikaansa kuin pikkulasta ja Ismo kantoi pikkuveljestään ihailtavasti huolta, vielä juhannuksenakin vahti, etten juo liikaa.
Veljestäni pyörii kirkkaimpina muistoissani yhteiset pelihetkemme. Mittasimme usein paremmuuttamme ties minkä lajin parissa, kakaroina lätkimme jatkuvasti pihapalloa ja isompina hakkasimme etenkin tietokoneella eri NHL-peliversioilla yhteiskausia. Ne päättyivät liki poikkeuksetta minun Stanley cup-juhliini, se rieppoi Ismoa.
Mikään ei puolestaan tuntunut yhtä hyvältä kuin veljeni päihittäminen.
Vietimme usein muutenkin yhdessä aikaa. Juhannuksenkin rellestimme hauskoissa tunnelmissa veljeni ja hänen parin duunikaverinsa kanssa.
Se jäi viimeiseksi yhteiseksi muistoksemme, onnekseni siitä piirtyi kauniit jäljet sydämeeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä rohkeasti kommenttia!